Näennäisiloisuus

Näennäisiloisuus on rooli, jossa näytellään (teeskennellään) onnellista siitä huolimatta, että tilanteeseen ei liity henkilön kannalta aitoa iloa. Yhdysvaltalaisen kulttuurin eräs tunnuspiirre on näennäisiloisuus ja siihen kuuluva ikuinen hymyileminen. (Lampikoski & Miettinen 1999, 114–115.)

”Älä koskaan luota hymyilevään kissaan tai Kimmo Kentalaan” (tuntematon, Toholampi).

Näennäisiloisuutta käytetään (jatkuva hymyileminen) sosiaalisessa tilanteessa oman epämiellyttävän olon peittämiseen. Henkistä väkivaltaa käyttävä henkilö voi suojautua luomassaan väkivaltatilanteessa hymynsä taakse, jolloin väkivallan kohteen on yleensä vaikea puolustaa itseään.

Näennäisiloisuus voi ilmetä myös ikävien tosiasioiden kieltämisenä. Tällöin henkilö ei valmistaudu kohtaamaan ongelmia tai hakemaan niihin rakentavia ratkaisuja niiden ilmetessä. Tunne-elämältään kypsä henkilö on aidosti iloinen ja aidosti murheellinen tai vihainen. (Lampikoski & Miettinen 1999, 114–115.)

Ikuinen hymy on sosiaaliseen rooliin kuuluva naamio, joka ei tee ketään onnelliseksi. Aito hymy syntyy silloin, kun ihminen ajattelee iloa tuottavia asioista. Tällöin hymyilevät sekä suu että silmät. Aito nauru syntyy silloin, kun ihminen ajattelee hauskoja asioita. (Lampikoski & Miettinen 1999, 114–115.)

KIRJALLISET LÄHTEET:
Lampikoski, Timo & Miettinen, Pauli. 1999. Voitto – Taito ja tahto. Keuruu: Otava. ISBN 951-1-16044-3.